Kohti uutta, makeeta keskustaa
Aurinkoinen lauantaiaamu alkaa uudessa kodissa, nelisen kilometriä Kokkolan keskustasta. Aamupäivän suunnitelmissa on tutustua uuden kotikaupungin keskustan fiilikseen. Niin kuin moni arvaa ja tietää, se kuuluu osittain työhöni – mutta olen innoissani! Saan kokea itselleni uusia ulottuvuuksia kaupungissa, joka tarjoaa paljon pienten ja suurempien kivijalkaliikkeiden palveluja, herkullista ruokaa ja mahdollisuuden nauttia kaupungin tunnelmasta.
Saavun rautatieaseman liepeille klo 9.17. Pysäköin autoni paikallisen marketin tilaviin parkkitiloihin ja kävelen tarkalleen 40,9 metriä, jolloin seisonkin ihan keskustan “ytimessä”, paljon parjatun Purjeen luona. Tämän kaupungin mittasuhteet ovat kulkijalle helpot. Purjeen reunalla istuessani mietin, kuinka sitä voitaisiin hyödyntää – vai onko tosiaan näin, että Purje on toivottoman hyödytön ja käyttökelvoton? Tässä vaiheessa en itse osaa vastata, sillä minun pitää antaa aikaa itselleni tutustua, kokeilla, katsella, fiilistellä. Kaikki on niin uutta.
Istun ja katselen rauhallista kaupunkia, jossa harva on vielä herännyt tähän aamuun. Kaksi naista kulkee vienosti hymyillen vaunujen kanssa ohitseni. Hymyilen takaisin ja uskaltaudun kysymään, mitä kuuluu ja miltä keskustassa tuntuu. Vastaus on keskipohjalaisen varovainen – “No, kyllähän tää on ihan kiva, mut kyllä tää keskusta kaipaisi jotakin uutta”.
Lähden kävelemään kohti yhtä suosikkikahvilaani, josta olen saanut lyhyen Kokkolassa oleskeluni aikana aina ihanan lämmintä ja hymyilevää palvelua sekä unelmaleivoksia. Hemmottelen itseäni: Jäälatte vaniljasiirapilla, kiitos.
”En vieläkään ymmärrä, että voin joka päivä kävellä kaupungin keskustassa ja tilata erikoiskahvin, täh?”
Nautin kahvistani, ja luen vasta tänään viikon Kokkolalehden. Lehdessä on juttua Chydeniuksen puistosta ja päätänkin jatkaa seuraavaksi sinne. Mukanani on viltti ja läppäri. Olen saanut kunniakseni kaason tehtävän, ja tarvitsen rennon paikan, jossa voin kirjoittaa puheen hääparille.
Levitän viltin, laitan napit korviini ja avaan läppärin. Puisto on kertakaikkisen kaunis: aurinko paistaa puiden välistä ja linnut laulavat. Puiston läpi kulkee ihmisiä; ei sankoin joukoin, mutta kuitenkin sen verran, että saan kulkijoista ja ihmisten olemuksista inspiraatiota myös puheeseeni.
Puiston ympärillä katseeni havahtuu rakennuksiin, eri näköisiin, ikäisiin ja kokoisiin. Jotkut rakennuksista säilyvät, toiset ehkä puretaan ja korvataan uusilla. Mietin miltä tämä kohta kaupungista tulee tulevaisuudessa näyttämään. Kuinka suuria asioita tässä kaupungissa tapahtuu, ja kuinka niiden eteen tarvitsee ja kannattaa tehdä lujasti töitä, meidän kaikkien yhdessä.
Lounasvatsaa kurnii. Ennen lounasta muistilistallani on vielä ostoksia. Ilokseni huomasin pienen kivijalkakaupan valikoimista löytyvän teepuu-saippuan, joka kuuleman mukaan on nappivalinta kasvojen epäpuhtaalle iholle. Hymyilevät kasvot toivottavat minut tervetulleeksi. Mukaani tarttuu samalla myös tupaantuliaislahja ystävälle. Käyn vielä toisessa liikkeessä ostamassa haaveilemani Marimekon kangaskassin – ja vieläpä hyvällä alennuksella.
Puhelin pirisee. Mieheni soittaa, että lounas alkaa olla valmista. Pyyhällän parkkihalliin, josta en tällä kertaa ole saanut sakkoja. Parkkikiekkoon totutteleminen on ollut tällaiselle “pienen kylän tytölle” uusi asia. Olen tämän työn myötä pohtinut, onko uhka vai mahdollisuus päästä katsomaan asioita “ulkopaikkakuntalaisen” silmin. Entä se, kun 31 toisella paikkakunnalla asutun vuoden jälkeen muuttaa uuteen paikkaan, ja tutustuu siihen ensin “työnäkökulmasta”? Joka tapauksessa aion kulkea Kokkolassa ihan aitona omana itsenäni, olinpa sitten töissä tai en. Tänään Kokkola on kotikaupunkini, ja aion tehdä sen eteen töitä aidolla sydämellä ja suurella intohimolla – mutta nauttia siellä myös vapaa-ajastani.
Titta Tilvis
projektipäällikkö
MAKEE-hanke